torstai 20. maaliskuuta 2014

laura 2.0

Olin äsken Locan kanssa kävelyllä tuolla jo-melkein-kesäisessä Budapestin illassa ja aloin siinä miettimään että millä kaikilla tavoin nää ulkomailla vietetyt kuukaudet on mua muuttaneet. Oon nyt siis asunut täällä 6kk+5kk+4,5kk eli yhteensä jo melkein puolitoista vuotta ja oon kyllä ainakin omasta mielestäni kehittynyt ihmisenä tänä aikana (kuulostipa kliseiseltä).

Kun tulin tänne ensimmäistä kertaa olin 21-vuotias ja ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Olen matkustellut suht paljon ihan lapsesta asti ja 17-vuotiaana olin reissussa ekaa kertaa ilman vanhempiani, mutta onhan se nyt jännää kun pitää selviytyä kaikesta ihan oikeesti ypöyksin. En tiennyt Unkarista etukäteen oikeasti MITÄÄN, olin vain lueskellut mun Budapestin Lonely Planetia, etsinyt milloin mitäkin tietoa netistä ja tuijottanut tulevaa kotikatuani Google Mapsista. Muistan sen miten epätoivoisesti yritin oppia että tulenko nyt sitten asumaan Pestin vai Budan puolella :D

Olin kaksi vuotta aiemmin muuttanut Porvooseen opiskelemaan ilman yhtäkään tuttua koko paikassa, enkä tuntenut itse kaupunkiakaan yhtään vaan kävin siellä vain kerran ennen muuttoani ja tämäkin reissu meni lähinnä Haaga-Helian pääsykokeissa neljän seinän sisällä. Olin siis kokenut tämän "muutanpa tästä täysin tuntemattomaan paikkaan täysin tuntemattomien ihmisten keskelle" -kokemuksen jo kerran aiemmin ja selvinnyt siitä kunnialla, joten ajattelin että Unkariin muuttohan on vain sama homma eri kielellä. Ja aina pääsee takaisin Suomeen jos siltä tuntuu! Mua jännitti ihan hirveesti etukäteen se että mitä jos en saakaan yhtään kaveria ja hengailen vain yksinäni koko kevään. Olin tuohon aikaan tosi varautunut ja uusissa tilanteissa hiljainen. Ei siksi että olisin ollut ujo, vaan siksi etten vaan keksinyt mitään sanottavaa. Vihasin soittaa puhelimella ihan mihin tahansa enkä tykännyt muutenkaan puhua tuntemattomien kanssa. Kavereiden kanssa ja tutuissa tilanteissa olin kyllä ihan samanlainen kuin nykyäänkin.

Toi on ehkä se suurin asia mikä on muuttunut, oon niin paljon rohkeempi nykyään. Mulle ei tuota (yleensä) mitään ongelmaa soitella paikkoihin ja hoitaa asioita, kaupassa on ihan normaalia kysyä myyjältä apua jos sitä tarvitsen (tätä ei tosiaan aiemmin tapahtunut..) ja tuntuu muutenkin että ei ole tilannetta josta en selviäisi. Ilmeisesti yksin Unkariin muutto tuottaa sellaisen tietyn itseluottamuksen ja pärjäämisen tunteen ihmiselle :D Toki toi kaikki kuuluu ihan normaaliin aikuistumiseen, mutta luulen että vaihtarikokemus oli mun tapauksessa yksittäinen suuri tekijä.

Tästä oon tainnut aiemminkin kirjoittaa, mutta yksi suuri asia mitä odotin vaihto-opiskelulta oli itsevarmuus englannin kielen puhumisessa. Oon aina ollut hyvä enkussa ja saanut kiitettäviä, mutta mua jännitti aina käyttää englantia, jopa enkuntunneilla koulussa piti aina etukäteen miettiä mitä sanon enkä juuri koskaan viitannut vaikka olisinkin vastauksen tiennyt. Halusin siis saada sen kynnyksen pois ja uskaltaa rohkeasti puhua, ja sehän alkoi kyllä sujumaan heti ekojen päivien aikana kun ei vaan ollut muuta mahdollisuutta kuin avata suunsa :D Kirjoitin tänne blogiinkin silloin miten paljon mua stressasi kun en pystynyt silloisen espanjankielisen kämppikseni ja tämän kavereiden kanssa puhumaan oikein mitään järkevää heidän surkeasta kielitaidostaan johtuen, mutta sitten onneksi tapasin vaihtariaikojeni ylivoimaisesti tärkeimmän ihmisen Sannen joka puhuu englantia kuin brittiläinen professori.. :D Sanne oli muutenkin se joka suunnitteli ja keksi kaikkea ja minä menin perässä, siinä on ihminen joka on oikeasti noin 18 tuntia päivässä liikkeellä joka päivä. Mun piti aina välillä ottaa lepopäiviä ja kieltäytyä kaikesta menosta, koska en oo ihan yhtä aktiivinen elämäntyyliltäni........

Vaihtarikauden lopussa mulla oli jo iso ikävä kotiin ja laskin päiviä paluuseen. Suunniteltiin Sannen kanssa että poltetaan meidän passit eikä enää ikinä poistuta rakkaista kotimaistamme :D Kertoo vähän siitä miten uuvuttavaa Erasmus-aika voi olla! Kaikkea uutta omaksuttavaa vaan on niin paljon ja lisäksi kaikki bileet ja retket ja kaikki pitää tehdä yksin vieraalla kielellä kaukana kotoa. Se oli ihan parasta aikaa ja suosittelen kaikille ehdottomasti lähtemään jos on siihen mahdollisuus, mutta tuo 5 kuukautta oli ainakin mulle ihan tarpeeksi. 

Tämä taas johtaa siihen miten paljon olen oikeasti oppinut arvostamaan Suomea. Ihmiset jotka haukkuvat ja mollaavat Suomea ja toivovat pääsevänsä äkkiä kauas pois ovat mun mielestä äärettömän noloja. Joo, Suomessa on omat ongelmansa kuten kaikissa muissakin maissa, mutta on ihan oikeasti lottovoitto olla suomalainen. Ilmainen koulutus, terveydenhuolto, turvallisuus, korkea elintaso, kaikille yhtäläiset mahdollisuudet elämässä ja lista jatkuu. Ei ole väärin haluta asua jossain muualla, mutta mielestäni tulisi arvostaa sitä mistä on lähtöisin. Viihdyn itsekin täällä 2 miljoonan asukkaan kaupungissa paremmin kuin Porvoossa tai Vantaalla, mutta toivoisin silti että voisin jotenkin yhdistää Suomen olosuhteet tänne. Suomessa ihan normaaleilta tuntuvat asiat kuten vaikka ilmainen kouluruoka tai opintotuki (vaikka se pieni onkin) eivät todellakaan ole itsestäänselviä joka paikassa. Minä esimerkiksi opiskelin AMK-tutkintoni ilman velkaantumista, tosin elin pienellä ja kiitos kuuluu myös vanhemmilleni, mutta verrattuna moniin muunmaalaisiin tuttuihin joilla on kymppitonnin velat tai ovat joutuneet asumaan opintojensa ajan kotona, olen aika onnekas.

Nämä kaikki asiat ovat tarttuneet mukaan jo ihan sieltä ensimmäiseltä puolivuotiselta, jonka täällä vietin. Yritin miettiä että mitäköhän sitten olen oppinut sen jälkeisenä aikana ja ensimmäisenä mieleen tulee tunteiden näyttäminen siinä mielessä, että jos tunnen että minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti niin sanon siitä myös. Nyt viimeisimpänä tämä mun tietokoneenkorjaus-episodi, josta sanoin ihan suoraan Samsungilla että tämä on mielestäni aivan käsittämätöntä ja epäammattimaista toimintaa ja taisin vähän korottaa ääntänikin. Sama siellä ravintolassa jossa työskentelin, minua kohdeltiin työntekijänä niin törkeästi, että koin ansaitsevani parempaa ja otin loparit. Helpompaa olisi ollut niellä kaikki ja jatkaa työskentelyä. Vastaavasti osaan myös kiittää hyvästä palvelusta (tämä pitäisi kaikkien osata, se sanallinen kiitos oikeasti pelastaa asiakaspalvelijan päivän!) ja tuo ravintolatyö opetti myös sen miten tärkeää tippaaminen on oikeasti, kun tuntipalkka täällä on mitä on.

Välillä aina mietin että missäköhän olisin ja mitä tekisin jos en olisi nyt täällä. Luulen että asuisin Vantaalla tai Helsingissä (ellen olisi löytänyt Porvoosta heilaa kuten ERÄILLE kävi) ja olisin varmaan (toivottavasti en) jossain asiakaspalveluhommissa. Tai ehkäpä olisin lähtenyt työharjotteluun vaikka Lontooseen ja jäänytkin sille tielleni? Tai olisin Thaimaassa sukellusoppaana? No tälläisenä merta pienesti kammoavana ihmisenä jälkimmäinen ei ole kovin todennäköinen skenaario :D Koti-ikävän kourissa kuitenkin lohduttaa se, että sitä samaa elämää josta silloin lähdin, ei ole enää olemassakaan. Porvoon opiskelija-kaverit ovat suurimmaksi osaksi lähteneet kuka minnekin suuntaan ja opiskelutkin on Haaga-Heliassa opiskeltu. Vantaalla taas en oo asunut neljään vuoteen muutamia kuukausia lukuunottamatta, ja sikäläisilläkin kavereilla on jo ihan uudet kuviot. Vaikka heitä kaikkia on aina ihana nähdä, ei sielläkään odota mulle mitään valmista elämää mihin voisin palata.

Toinen asia mitä olen tässä työnhaun ja yleisen tulevaisuuden pohdinnan lomassa kovasti miettinyt on että millainen minä olen, missä oon hyvä ja missä taas huono. Yksi tuttava kysyi että mitä haluaisin tehdä työkseni ja kun vastasin että sepä tässä onkin ongelma, hän ehdotti miettimään harrastuksiani ja mitä tykkään vapaa-ajallani tehdä. Eli voisin olla ammatiltani internetissä surffaaja, tv-sarjojen katselija, koiran kanssa leikkijä tai matkustelija? Ei paha ollenkaan! No ehkä sekin vielä tässä matkan varrella selviää.



Tälläinen ajatuksenvirta tällä kertaa, kiitokset kaikille jotka jaksoivat loppuun asti! Oon miettinyt että tahtoisin tehdä blogiin sellaisen kysymys&vastaus -postauksen, mutta ensin pitäisi tietää onko teillä lukijoilla (joita on kertynyt jo hämmästyttävän paljon!) ylipäänsä mitään kysyttävää? :)

2 kommenttia: