torstai 25. syyskuuta 2014

pikkuhiljaa

Heipähei täältä Suomesta.


Huomenna tulee viikko täyteen täällä mun vanhempien luona eli kotikotona ja olen tässä jo monena päivänä suunnitellut kirjoittavani blogiin vähän kuulumisia, ja tänään nyt sitten päätin tarttua toimeen. 

[Kirjoitin tämän postauksen tiistaina, mutta silloin tuntui ettei tässä oo mitään päätä eikä häntää ja päätin palata asiaan myöhemmin. Nyt keskiviikkoiltana luen tätä tekstiä uudestaan, enkä kyllä saa tähän oikein mitään tolkkua tai rakennetta edelleenkään, joten koettakaa kestää!]

 
Matkalla lentokentälle, Teddy todella tyytyväisenä kantokassissa..tässä vaiheessa mielessä liikkui ajatuksia kuten "mitähän tästä tulee", "olisi pitänyt vuokrata auto ja ajaa Suomeen" ja "voinkohan vielä kääntyä takaisin ja perua koko jutun".

Viimeiset päivät Budapestissa oli superkiireisiä, vaikka olinkin jo edellisellä viikolla lähettänyt paljon tavaraa Suomeen ja hoitanut asioitani kuntoon. Yritin hirveästi miettiä että mitä tulen ikävöimään Budapestista eli missä paikoissa pitäisi vielä käydä, mutta pää löi jotenkin niin pahasti tyhjää etten sitten tehnyt oikestaan muuta kuin pakkasin ja hengailin kotona. Vielä matkustuspäivänä eli keskiviikkona jouduin käydä ostamassa yhden matkalaukun lisää ja pankkitiliäni en kahdesta pankissa käynnistä huolimatta saanut ikinä suljettua. Onpahan ainakin hyvä syy palata Budapestiin!

Olin etukäteen paniikissa ja stressissä siitä ajatuksesta että joudun matkustamaan neljän matkalaukun ja Teddyn kanssa, ja eihän se matka nyt ihan putkeen mennytkään. Lähdin kotoa hyvissä ajoin (itse asiassa jopa itselaatimaani aikataulua edellä), mutta ensin jouduttiin odottamaan taksia 20 minuuttia (normaalisti taksin saa aina muutamassa minuutissa..) ja sen jälkeen juutuin ensimmäistä kertaa ikinä Budapestin ruuhkaan. Lentokentälle saavuttiin puoli tuntia suunniteltua myöhemmin, mutta tuossa vaiheessa ei silti ollut mitään hätää, sillä lennon lähtöön oli vielä tunti ja 15min. Budapestin lentokentän lähtevien terminaalissa ei jostain ihmeen syystä ole ollenkaan tarjolla matkalaukkukärryjä (only in Bp), joten päästiin lähtöselvitystiskille tyylikkäästi niin että kannoin reppua selässä, Teddyn laukkua olalla, vedin molemmilla käsillä vetolaukkuja ja yhtä laukkua potkin maassa eteenpäin. Lähtöselvitystiskillä alkoivatkin sitten varsinaiset ongelmat mun ylimääräisen laukun kanssa, ja seuraavat 50 minuuttia kuluivat siihen kun virkailijat soittelivat pomoilleen ja minä ravasin kolmen eri tiskin väliä. Ensin mua yritettiin saada maksamaan 150 euroa yhdestä ylimääräisestä laukusta, mutta kun totesin tyrmistyneenä että are you kidding me ja not going to happen, niin jännästi summa putosikin 60 euroon. Joka tapauksessa, puoli tuntia ennen koneen lähtöä päästiin vihdoin turvatarkastukseen, josta juoksinkin sitten suoraan koneeseen jossa muut matkustajat jo odottivat paikoillaan. Olin ollut jo ihan varma etten ehdi koko lennolle, joten eipä tuossa vaiheessa paljoa kiinnostanut mitä muut musta mahdollisesti ajattelevat.

Teddyn kanssa matkustaminen sujui onneksi ongelmitta, lentokentällä se vain lähinnä katseli kaikkia ihmisiä ja seurasi kiltisti mun perässä. Yksi mun suurimmista hermoilunaiheista oli se etten ollut ihan varma paljonko Teddyn ja kantolaukun yhteenlaskettu paino on, sillä Teddy painaa 6,8kg ja koira+laukku saavat yhteensä painaa max 8kg. Tuo ei onneksi osoittautunut ongelmaksi, sillä Teddyä ei edes punnittu kentällä, heh. Turvatarkastuksessa se kulki mun sylissä ja sai osakseen paljon rapsutuksia henkilökunnalta ja eräs turvatarkastaja jopa lauloi sille laulun nimeltä "Pitbull Terrier" :D Siinä vaiheessa kun Teddyn oli aika siirtyä kantolaukun kyytiin se vähän protestoi ja yritti päästä karkuun, mutta heti lentokoneen lähdettyä liikkeelle Teddy alkoi ensin syödä luuta ja sen jälkeen nukkui koko matkan.


Lentokone oli onneksi puolityhjä ja saatiin koko takarivi itsellemme. Teddy nukkui sikeästi koko matkan, välillä se vain havahtui tarkistamaan että olenhan minä vielä vieressä ja välillä mä tarkistin että hengittäähän Ted kun kassi oli pitkiä aikoja ihan hievahtamatta. Mutta nou hätä, siellä se kuorsasi ihan tyytyväisenä! Olin myös miettinyt että mahtaakohan Teddylle tulla kylmä tuolla lattianrajassa (mulla on aina kylmä lentokoneessa), mutta tuo laukku piti verkkoseinistään huolimatta sen verran lämpöä, että Teddy itse sopivasti lämmitti kassin sisäilman. Sen verran hyvin se tuolla viihtyi, ettei Helsinki-Vantaan päässä olisi malttanut tulla kassista pois ollenkaan ja täällä meilläkin se meni kassiinsa nukkumaan ekana iltana. Vaikka koiran kanssa matkustaminen sujui lopulta paremmin kuin hyvin, en sen kaiken stressin ja sähläyksen takia halua ikinä kokea sitä uudestaan.





Oltiin Suomessa myöhään keskiviikkoiltana ja ensimmäiset fiilikset oli että 1. täällä on pimeää ja 2. ihan sairaan kylmä!! Budapestissa oli silloin keskiviikkona vielä sopivasti t-paitailma, enkä ollut yhtään varautunut tähän kylmyyteen. Teddyllä oli aika paljon ihmettelemistä ensimmäisinä päivinä täällä, sitä pelotti (ja pelottaa edelleen) käydä ulkona pilkkopimeässä ja kaikki muukin oli tietysti kaupunkilaiskoiralle aika outoa. Meidän vanhempi koira Dolla sietää Teddyä mutta ei kyllä varsinaisesti siitä tykkää, Teddyn kovasta yrityksestä huolimatta.. Päivä päivältä se kyllä päästää Teddyn lähemmäksi, mun suuri haave on että jonain päivänä ne voisi vaikka nukkua vierekkäin. [Tänään keskiviikkona Dolla näytti jopa ilahtuneelta kun näki Teddyn, edistystä!] Lisäksi Teddy haluaisi koko ajan olla mun kyljessä kiinni ja hätääntyy jos lähden jonnekin, mikä on tietysti ihan ymmärrettävää kun mä oon se ainoa tuttu asia sen elämässä. Päivä päivältä se tosin rentoutuu enemmän ja alkaa selvästi tuntea olonsa kotoisammaksi. Muuten Teddy on oma reipas itsensä eikä sen käytöksessä ainakaan päälle päin näy mitään muutoksia tai traumatisoitumista.


Tutustumista.





Musta itsestäni taas tuntui aluksi siltä että olen täällä vain käymässä ja palaan pian Budapestiin, mutta pikkuhiljaa tässä on alkanut mennä jakeluun että täällä sitä nyt ollaan ja pysytään. Kun olin vielä Budapestissa yritin miettiä Suomen hyviä puolia ja keskittyä niihin, mutta nyt kun täällä varsinaisesti on niin eipä ne ruokakaupat ja puhdas luonto niin kauhean paljon lohduta. VAIKKAKIN oli ihanaa kun sukunimeni ymmärrettiin kerralla ilman että mun piti tavata tai kirjoittaa sitä, tai se kun voin mennä suoraan sängystä nousseena kävelyttämään koiraa ja en törmää yhteenkään ihmiseen, ja irtokarkkejakin tässä on uponnut jo ihan hyvä määrä. Muutenkin olen omasta mielestäni sujahtanut tähän suomielämään ihan hyvin, mitä nyt edelleen hämmennyn kun ymmärränkin mitä ohikulkijat juttelevat keskenään, mutta eiköhän siihenkin pian totu. Mä oon tosin muutenkin sentyyppinen ihminen, että uuteen tilanteeseen joutuessani sopeudun hyvin ja nopeasti, ja kriiseilen usein vasta jälkeenpäin. Tai toisena vaihtoehtona kuvittelen että mulla menee tosi hyvin ja no problemo, ja jälkeenpäin vasta tajuan miten sekaisin ja hajalla olenkaan tosiasiassa ollut :D Saa nähdä miten tällä kertaa käy.

Mentiin ostamaan Teddylle uudet valjaat ja sadetakki - molemmat Rukalta (Rukka-merkiltä siis, ei Lapista) ja rrrrrrrakastan niitä!




Kaikki varmasti helpottuu kun saan työn ja asunnon, mutta niitä kun ei harmi vaan ihan sormia napsauttamalla löydy. Mulla on jotenkin nyt päällä tälläinen tosi passiivinen mode, tekisi lähinnä mieli vain maata sängyssä ja tuijottaa How I Met Your Motheria aamusta iltaan. En ole tehnyt täällä oikeastaan mitään, ei ole jotenkin tehnyt mieli nähdä ketään ja jauhaa tästä kaikesta, en ole edes ylipäätään maininnut paluustani kuin muutamalle kaverille (tosin en tiedä kuinka moni tuttu lukee tätä blogia mun tietämättä?!). On hyviä hetkiä ja on huonoja hetkiä, pääsääntöisesti yritän olla ajattelematta negatiivisia asioita, ja keskittyä nyt vain siihen että olen täällä ja siinä se. Pahemminkin voisi asiat olla - koska siis ihan mielelläni olen Suomessa taas asustelemassa, tuo tapa miten kaikki tapahtui oli vaan aika kurja. Ja tietysti paras olisi jos Hakan voisi olla täällä myös.

Lauantaina käytiin Mäntsälässä Dollan kasvattajan järjestämässä kokoontumisessa, jossa oli paikalla varmaan 50 lapinkoiraa ja Teddy. (No oli siellä yksi toinenkin "väärärotuinen", kuten Dollan emon omistaja Teddystä kauniisti totesi.)



Perus.


Hirveästi vielä kiitoksia kaikille tsempistä ja ihanista viesteistä, olen lueskellut niitä suunnilleen tippa linssissä. Viime aikoina olen todennut sekä itselleni että tutuille lukemattomia kertoja että "eiköhän tämä tästä", joten lopetetaan tämä postauskin siihen; eiköhän tämä tästä.

tiistai 9. syyskuuta 2014

mitä tähän nyt sitten sanoisi

Hetki sitten meillä näytti tältä:



Jos jotain oon viimeisen 2,5 vuoden aikana oppinut niin sen, etten ikinä voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ensin tulin Unkariin tarkoituksena olla täällä se 5 kuukautta opiskelemassa ja sitten palata Suomeen omaan arkielämääni. No, tapasin kuitenkin Hakanin sopivasti siinä kaksi viikkoa ennen kotiinpaluuta ja suunnitelmat menivät uusiksi. Siitä asti olen tehnyt lähestulkoon kaikki suuret päätökset tavoitteenani se, että pääsen vakituisesti asumaan Budapestiin. Se sitten vihdoin toteutui viime vuoden marraskuussa ja tulin tänne valmiina aloittamaan ”oikean elämän”. No, se ei sitten alkanutkaan ihan niin jouhevasti kuin olisin toivonut, mutta kuitenkin vihdoin nyt kesällä mulla oli kiva työpaikka, koiranpentu ja kaikki muutenkin järjestyksessä.

En ilmeisesti ollut sitten omista kokemuksistani oppinut mitään, koska huokaisin helpotuksesta ja ajattelin että nyt on kaikki sitten kunnossa ja tasapainossa, tästä hamaan tulevaisuuteen. Arvaatte varmaan että eihän se taas ihan niin mennyt. Viime viikolla tapahtui asia, joka johti siihen että Hakanin pitää palata Turkkiin. Kyse ei ole mistään kovin dramaattisesta, mutta en viitsi sen tarkemmin näin julkisesti kertoa mitä kävi, koska kyse on Hakanista eikä musta itsestäni. Nyt kuitenkin tämän kaiken seurauksena mäkin olen irtisanoutunut työstäni, pakannut 70 kiloa tavaraa pahvilaatikoihin ja ensi viikolla suuntaan Teddy kainalossa ja menolippu kädessä Budapestin lentokentälle. Ensin mietin jääväni tänne vaikka vuoden loppuun asti ihan vain työpaikkani takia, mutta asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen ettei pelkkä työ ole riittävän suuri syy jäädä. Olisin täällä ihan yksin, joutuisin etsimään itselleni uuden asunnon ja kaikki vain muistuttaisi Hakanista.

Kaikki on tapahtunut hirveän nopeasti ilman mitään ennakkovaroitusta. Oon viime päivät kulkenut ihan sumussa ja suunnilleen ainoa mitä pystyn ajattelemaan on jatkuvasti kasvava to-do-lista; hommaa Teddylle rokotukset ja passi, sulje puhelinliittymä, sulje pankkitili, myy tavarat joita et halua, vie vaatteita kierrätykseen jne jne jne. Välillä toimin robottimaisesti ja hoidan asioita kuntoon, välillä kaikki tuntuu ihan normaalilta ja sitten välillä tulee taas näitä mitä oikein tapahtuu? –hetkiä.

Vaikka olenkin usein ihan helisemässä unkarilaisten ja tän kaupungin kanssa, oon kuitenkin parina viime vuonna viettänyt suurimman osan ajastani täällä. Oon tottunut tähän 24/7-kaupunkilaiselämään, siihen että aina on jotain meneillään ja että baariin voi lähteä vaikka maanantaina (vaikka sitä ei nyt olekaan hetkeen tullut tehtyä). Osaan puhua tarpeeksi unkaria ja toimia täällä niin, että 99% ajasta mua luullaan paikalliseksi. Aina silloinkin kun oon tässä välissä ollut Suomessa, olen tähdännyt siihen että pian asun taas Budapestissa ja käynyt täällä lyhyemmillä visiiteillä. Nyt kun menen Suomeen niin ei ole enää mitään elämää Budapestissa mihin haikailla, edes Hakan ei oo täällä enää. Koko ajatus on niin outo, eikä pelkästään negatiivisella tavalla.

Aina masennuksen iskiessä olen yrittänyt miettiä positiivisia asioita, kuten että pääsen taas asumaan maahan jossa ymmärrän kaiken mitä ympärillä tapahtuu, asiat toimivat ja ruokakaupoissa riittää valinnanvaraa. Lisäksi pääsen (toivottavasti jossain vaiheessa) sisustamaan uutta asuntoa alusta asti ja päättämään kaikesta ihan itse, nimittäin tähän mennessä olen kotikodin lisäksi asunut vain solu-asunnoissa ja Hakanin kanssa. Suomi on myös Teddylle kivempi paikka asua ja odotankin sitä että saan näyttää sille millaista on oikea luonto. (Kirjoitin tämän ja ajatukset siirtyivät heti siihen, miten surullista ja kurjaa on erottaa Loca ja Teddy, mutta näin tämä nyt ainakin toistaiseksi menee. Teddyllä on sentään jatkossakin koirakaverina Dolla, tosin se ystävyyssuhde saattaa jäädä hieman yksipuoliseksi..)

Kysymys mikä kaikilla varmaan herää on että miten käy mulle ja Hakanille, ja vastaus on että en tiedä, toivottavasti hyvin. Ollaan kuitenkin aika monesta selvitty ja pysytty yhdessä, joten päätettiin vielä katsoa mitä tapahtuu ja yritetään nähdä aina kun voidaan. Eihän tää nyt varsinaisesti mikään ihannetilanne oo, mutta yritän pysyä positiviisena. Elämä on epäreilua ja hyvien ihmisten (=minä) pitäisi kokea hyviä asioita, ja tunnenkin tällä hetkellä aika suurta katkeruutta universumia kohtaan. Tuntuu että asiat olivat hyvin noin sekunnin ja sitten taas jokin este ilmestyi matkan varrelle, tällä kertaa vieläpä isompi este kuin ennen. Huokaus.

Hakan ja Loca lähtivät just äsken Turkkiin, Hakan tosin palaa sieltä vielä parin päivän päästä (toivottavasti). Oli kamalaa kun Loca lähti, etenkin Teddyn puolesta, se kun ei ole ikinä viettänyt aikaa ilman Locaa paria tuntia pidempään. Molemmat koirat menettivät parhaan kaverinsa, mikä on tälläiselle nynnylle koirien ystävälle aika surullista vierestäkatsottavaa. Nyt Teddy nukkuu ja mä odottelen TNT-miestä jonka pitäisi tulla hakemaan kuusi pahvilaatikollista tavaraa Suomeen lähetettäväksi.

Mulla on huomenna viimeinen työpäivä, jota odotan kauhulla sillä en ole maininnut lähdöstäni vielä kuin ihan parille kollegalle. Tahtoisin oikeastaan poistua paikalta vain sanomatta mitään, enhän todennäköisesti koskaan enää näe ketään heistä.. Saa nähdä. Viimeiset päivät täällä käytän siihen että yritän päästä viimeisistä tavaroistani eroon, käyn to-do-listaani läpi ja käyn kaikissa lempipaikoissani viimeisen kerran. Tai no viimeisen ja viimeisen, helpostihan tänne pääsee käymään jos siltä tuntuu, mutta you know. Tuskin enää ikinä asun täällä. 

Nyt mulla on noin viikko aikaa lähtöön, mutta tiedän jo nyt että se tulee menemään supernopeasti ohi. Jännityksellä odotan matkustuspäivää, jolloin saan ensin selviytyä lentokentälle kahden matkalaukun, käsimatkatavaran ja Teddyn kanssa, minkä jälkeen on luvassa mun ensimmäinen lento koiran kanssa ja Teddyn ensimmäinen lento ikinä. Muutenkaan se päivä ei varmaan ole varsinaisesti riemukas.

Blogin kohtaloa en ole vielä päättänyt, tässä mun nykyisessä vihaan-maailmaa-mielentilassa tekisi lähinnä mieli sulkea koko roska. Toisaalta olen saanut käsityksen, että tästä on ollut paljon apua Budapestiin matkalle, vaihtoon tai harjoitteluun lähteville joten täytynee vielä pohtia asiaa. Ehkä jätän nuo yleispätevät Budapest-postaukset tänne ja piilotan kaikki henkkoht-jutut, en tiedä.

Voin puoliluvata että kirjoitan vielä jonkun ”miltä nyt tuntuu” –postauksen Suomesta, mutta varaan oikeuden muuttaa mieltäni. Jos tämä jää blogin viimeiseksi postaukseksi, niin kiitos kaikille jotka ovat jaksaneet lukea ja etenkin teille jotka olette jättäneet kommentteja ja lähettäneet sähköpostia!

t. Laura