tiistai 9. syyskuuta 2014

mitä tähän nyt sitten sanoisi

Hetki sitten meillä näytti tältä:



Jos jotain oon viimeisen 2,5 vuoden aikana oppinut niin sen, etten ikinä voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ensin tulin Unkariin tarkoituksena olla täällä se 5 kuukautta opiskelemassa ja sitten palata Suomeen omaan arkielämääni. No, tapasin kuitenkin Hakanin sopivasti siinä kaksi viikkoa ennen kotiinpaluuta ja suunnitelmat menivät uusiksi. Siitä asti olen tehnyt lähestulkoon kaikki suuret päätökset tavoitteenani se, että pääsen vakituisesti asumaan Budapestiin. Se sitten vihdoin toteutui viime vuoden marraskuussa ja tulin tänne valmiina aloittamaan ”oikean elämän”. No, se ei sitten alkanutkaan ihan niin jouhevasti kuin olisin toivonut, mutta kuitenkin vihdoin nyt kesällä mulla oli kiva työpaikka, koiranpentu ja kaikki muutenkin järjestyksessä.

En ilmeisesti ollut sitten omista kokemuksistani oppinut mitään, koska huokaisin helpotuksesta ja ajattelin että nyt on kaikki sitten kunnossa ja tasapainossa, tästä hamaan tulevaisuuteen. Arvaatte varmaan että eihän se taas ihan niin mennyt. Viime viikolla tapahtui asia, joka johti siihen että Hakanin pitää palata Turkkiin. Kyse ei ole mistään kovin dramaattisesta, mutta en viitsi sen tarkemmin näin julkisesti kertoa mitä kävi, koska kyse on Hakanista eikä musta itsestäni. Nyt kuitenkin tämän kaiken seurauksena mäkin olen irtisanoutunut työstäni, pakannut 70 kiloa tavaraa pahvilaatikoihin ja ensi viikolla suuntaan Teddy kainalossa ja menolippu kädessä Budapestin lentokentälle. Ensin mietin jääväni tänne vaikka vuoden loppuun asti ihan vain työpaikkani takia, mutta asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen ettei pelkkä työ ole riittävän suuri syy jäädä. Olisin täällä ihan yksin, joutuisin etsimään itselleni uuden asunnon ja kaikki vain muistuttaisi Hakanista.

Kaikki on tapahtunut hirveän nopeasti ilman mitään ennakkovaroitusta. Oon viime päivät kulkenut ihan sumussa ja suunnilleen ainoa mitä pystyn ajattelemaan on jatkuvasti kasvava to-do-lista; hommaa Teddylle rokotukset ja passi, sulje puhelinliittymä, sulje pankkitili, myy tavarat joita et halua, vie vaatteita kierrätykseen jne jne jne. Välillä toimin robottimaisesti ja hoidan asioita kuntoon, välillä kaikki tuntuu ihan normaalilta ja sitten välillä tulee taas näitä mitä oikein tapahtuu? –hetkiä.

Vaikka olenkin usein ihan helisemässä unkarilaisten ja tän kaupungin kanssa, oon kuitenkin parina viime vuonna viettänyt suurimman osan ajastani täällä. Oon tottunut tähän 24/7-kaupunkilaiselämään, siihen että aina on jotain meneillään ja että baariin voi lähteä vaikka maanantaina (vaikka sitä ei nyt olekaan hetkeen tullut tehtyä). Osaan puhua tarpeeksi unkaria ja toimia täällä niin, että 99% ajasta mua luullaan paikalliseksi. Aina silloinkin kun oon tässä välissä ollut Suomessa, olen tähdännyt siihen että pian asun taas Budapestissa ja käynyt täällä lyhyemmillä visiiteillä. Nyt kun menen Suomeen niin ei ole enää mitään elämää Budapestissa mihin haikailla, edes Hakan ei oo täällä enää. Koko ajatus on niin outo, eikä pelkästään negatiivisella tavalla.

Aina masennuksen iskiessä olen yrittänyt miettiä positiivisia asioita, kuten että pääsen taas asumaan maahan jossa ymmärrän kaiken mitä ympärillä tapahtuu, asiat toimivat ja ruokakaupoissa riittää valinnanvaraa. Lisäksi pääsen (toivottavasti jossain vaiheessa) sisustamaan uutta asuntoa alusta asti ja päättämään kaikesta ihan itse, nimittäin tähän mennessä olen kotikodin lisäksi asunut vain solu-asunnoissa ja Hakanin kanssa. Suomi on myös Teddylle kivempi paikka asua ja odotankin sitä että saan näyttää sille millaista on oikea luonto. (Kirjoitin tämän ja ajatukset siirtyivät heti siihen, miten surullista ja kurjaa on erottaa Loca ja Teddy, mutta näin tämä nyt ainakin toistaiseksi menee. Teddyllä on sentään jatkossakin koirakaverina Dolla, tosin se ystävyyssuhde saattaa jäädä hieman yksipuoliseksi..)

Kysymys mikä kaikilla varmaan herää on että miten käy mulle ja Hakanille, ja vastaus on että en tiedä, toivottavasti hyvin. Ollaan kuitenkin aika monesta selvitty ja pysytty yhdessä, joten päätettiin vielä katsoa mitä tapahtuu ja yritetään nähdä aina kun voidaan. Eihän tää nyt varsinaisesti mikään ihannetilanne oo, mutta yritän pysyä positiviisena. Elämä on epäreilua ja hyvien ihmisten (=minä) pitäisi kokea hyviä asioita, ja tunnenkin tällä hetkellä aika suurta katkeruutta universumia kohtaan. Tuntuu että asiat olivat hyvin noin sekunnin ja sitten taas jokin este ilmestyi matkan varrelle, tällä kertaa vieläpä isompi este kuin ennen. Huokaus.

Hakan ja Loca lähtivät just äsken Turkkiin, Hakan tosin palaa sieltä vielä parin päivän päästä (toivottavasti). Oli kamalaa kun Loca lähti, etenkin Teddyn puolesta, se kun ei ole ikinä viettänyt aikaa ilman Locaa paria tuntia pidempään. Molemmat koirat menettivät parhaan kaverinsa, mikä on tälläiselle nynnylle koirien ystävälle aika surullista vierestäkatsottavaa. Nyt Teddy nukkuu ja mä odottelen TNT-miestä jonka pitäisi tulla hakemaan kuusi pahvilaatikollista tavaraa Suomeen lähetettäväksi.

Mulla on huomenna viimeinen työpäivä, jota odotan kauhulla sillä en ole maininnut lähdöstäni vielä kuin ihan parille kollegalle. Tahtoisin oikeastaan poistua paikalta vain sanomatta mitään, enhän todennäköisesti koskaan enää näe ketään heistä.. Saa nähdä. Viimeiset päivät täällä käytän siihen että yritän päästä viimeisistä tavaroistani eroon, käyn to-do-listaani läpi ja käyn kaikissa lempipaikoissani viimeisen kerran. Tai no viimeisen ja viimeisen, helpostihan tänne pääsee käymään jos siltä tuntuu, mutta you know. Tuskin enää ikinä asun täällä. 

Nyt mulla on noin viikko aikaa lähtöön, mutta tiedän jo nyt että se tulee menemään supernopeasti ohi. Jännityksellä odotan matkustuspäivää, jolloin saan ensin selviytyä lentokentälle kahden matkalaukun, käsimatkatavaran ja Teddyn kanssa, minkä jälkeen on luvassa mun ensimmäinen lento koiran kanssa ja Teddyn ensimmäinen lento ikinä. Muutenkaan se päivä ei varmaan ole varsinaisesti riemukas.

Blogin kohtaloa en ole vielä päättänyt, tässä mun nykyisessä vihaan-maailmaa-mielentilassa tekisi lähinnä mieli sulkea koko roska. Toisaalta olen saanut käsityksen, että tästä on ollut paljon apua Budapestiin matkalle, vaihtoon tai harjoitteluun lähteville joten täytynee vielä pohtia asiaa. Ehkä jätän nuo yleispätevät Budapest-postaukset tänne ja piilotan kaikki henkkoht-jutut, en tiedä.

Voin puoliluvata että kirjoitan vielä jonkun ”miltä nyt tuntuu” –postauksen Suomesta, mutta varaan oikeuden muuttaa mieltäni. Jos tämä jää blogin viimeiseksi postaukseksi, niin kiitos kaikille jotka ovat jaksaneet lukea ja etenkin teille jotka olette jättäneet kommentteja ja lähettäneet sähköpostia!

t. Laura

26 kommenttia:

  1. Voi ei ja voi harmi. Mulle tule ensimmäisenä mieleen armeija-jutut, toivottavasti kyse on jostain suht "harmittomasta" eikä mistään kuoleman vakavasta tai sairaudesta. Mulla on vähän samalla tavalla elämä heitellyt sinne sun tänne nopeidenkin käännöksien kautta, joten ymmärrän fiiliksen. Sääli, että joudutte muuttamaan erilleen, mutta tähän voi vaan todeta, että asioilla on tapana järjestyä. Paljon tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo siis juurikin tontyyppisestä tavallisesta jutusta on kyse, se mikä tekee koko jutusta dramaattisen on lähinnä tää lyhyt muutaman päivän aika kun joudutaan molemmat järjestämään kaikki asiat uudestaan. Ja kuten sanoin niin koko juttu tuli ihan puskista meille molemmille. Mutta varmaan tää aika just ennen ja jälkeen muuton on sitä kurjinta, kunhan saan asiat järjestykseen Suomessa niin eiköhän se siitä :) kiitos paljon tsempistä, sitä tullaan varmasti tarvitsemaan!

      Poista
  2. Voi harmi :( tsemppiä muuttoon ja hei Turkki on vain kolmen tunnin lentomatkan päässä (tai no missä päin Hakan sitten asuukaan) kaikki voi ja ihan varmasti järjestyykin! Toivottavasti jatkat vielä kirjoittamista olen seurannut blogiasi melkein alusta asti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo osa tätä mun "keskity positiiviseen" -projektia on se et Hakan on kuitenkin vielä suht lähellä, eri asia jos asuttais vaikka Suomessa ja Australiassa.. :D Saa nähdä miltä bloggaaminen tuntuu sitten kun olen päässyt Suomeen :)

      Poista
  3. Voi ei. Ikävä kuulla. :( Toivottavasti kaikki järjestyy ja voitte olla taas yhdessä. Tsemppiä! Ps. Toivottavasti jatkat blogia!

    VastaaPoista
  4. Voi ei :( tosi kurjaa :( voimia paljon <3

    VastaaPoista
  5. Laaman lapset odottavat sinua ja Teddyä täällä, eikä ole mitään sellaista surua, jota ei voisi viinillä hukuttaa! Pus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viini-ilta on järjestettävä asap.

      Poista
    2. Ja Teddy saa monta uutta ystävää Laaman lapsien koirapiireistä!

      Poista
  6. Hei Laura,

    tsemppiä kauheasti. Aloin lukea blogiasi, kun halusin Budapestin-vinkkejä minun ja poikaystäväni matkalle. Olemme myös kaukosuhteessa, ja yhdessä vietetty aika Budapestin lomalla oli ihanaa. Olen voinut samaistua kirjoittamiisi fiiliksiin, koska itsekin olen elänyt kahden eri maan välillä ja uudessa kulttuurissa. Tunnen myös samanlaista stressiä ja ahdistusta siitä, miten vaikeaa joskus voi olla ylläpitää parisuhdetta (tai edes normaalia elämää!) kahden eri maan välillä. Kun kuvioissa on ei-EU-maita tai -kansalaisia, tulee oleskelu- ja työlupakuvioista helposti vaikeita.

    Halusin siis kommentoida, koska olen kokenut blogisi auttavana voimana, kun haluan tsempata itseäni jaksamaan eteenpäin elämässä ulkomailla. On ollut myös ihana lukea juttuja Budapestistä, joka on niin kovin kaunis kaupunki. Siksipä toivonkin, ettet lopettaisi kirjoittamista! Toki ymmärrän (omasta kokemuksestakin), että välillä voi olla niin vaikeaa, ettei joku blogin pyörittäminen ole välttämättä ensimmäisenä mielessä.

    Ja mitä sinuun ja Hakaniin tulee, onnea teille. Itse uskon, että jos parisuhde ei kestä (väliaikaista) etäisyyttä, ei se olisi muistakaan vaikeuksista lopulta selvinnyt. Eli kävi miten kävi, lopulta whatever happens is meant to be. Hyvin teille käy.

    Halauksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi!

      Ensinnäkin, kiitos kommentistasi :)
      Luen itse nykyään lähestulkoon pelkästään ulkosuomalaisten blogeja, juurikin tämän vertaistuen takia ja on aina lohduttavaa huomata, että muilla on ihan samoja ongelmia kuin mullakin. Ulkomailla asuminen on monien haaveissa ja voi kuulostaa hohdokkaalta, mutta vain sen kokeneet voivat tietää miltä se oikeasti tuntuu, haasteita riittää ja varsinkin jos vielä sattuu löytämään ulkomaisen kumppanin. Iästä tai asuinmaasta tai muusta vastaavasta huolimatta tuntuu silti että samassa veneessä ollaan. Ihanaa siis kuulla, että mun blogi on voinut auttaa muita samalla tavalla kuin itse saan apua muiden blogeista.

      Ja joo, olen samaa mieltä että suhde kestää kyllä jos on niin tarkoitettu, mutta kun tuntuu että tätä suhdetta on koeteltu jo ihan tarpeeksi.. Aiemminhan meillä on tosiaan ollut se tilanne, että vaikka mä olen ollutkin Suomessa pitkiäkin aikoja niin tähtäimessä on aina ollut mun paluu Budapestiin. Nyt ei ole tulevaisuudesta oikein tietoa kummallakaan, ei henkilökohtaisista eikä myöskään meidän yhteisestä. Saa nähdä mihin elämä sitten seuraavaksi meidät heittää :)

      Mitä enemmän aikaa tässä kuluu, sitä paremmin alan hyväksyä tämän tilanteen. Kirjoitin postaukseen että olen melko katkera tästä käänteestä ja tuntuu etten ansaitse sitä, ja tuolta tuntuu edelleen mutta sen lisäksi alan jo näkemään vähän valoakin tässä kaikessa ja olo kevenee. Ensi viikon lähtöpäivä tulee aivan varmasti olemaan ihan kamala, mutta ehkä ei kuitenkaan se maailmanloppu. Pahintahan tässä kaikessa oli se kuinka yllättäen ja nopeasti kaikki tapahtui, taisin olla ensimmäiset päivät aikamoisessa shokissa ja itse asiassa kesti pari päivää ennen kuin edes kerroin tilanteesta kenellekään.

      Blogin tulevaisuudesta sen verran, että musta tuntuu jotenkin tosi tylsältä kirjoittaa arkielämästä Suomessa. Tämän blogin koko idea on (mulle itselleni) ollut se, että asun täällä Budapestissa, joten pitäisi sitten miettiä uusi "bloggaaja-identiteetti" jos Suomesta käsin jatkan kirjoittamista, mutta asia on harkinnassa :)

      Poista
  7. Löysin blogisi keväällä kun etsin vinkkejä tämän kesän Budapestin matkalle, jäin koukkuun ja luin kaiken siltä istumalta. Olen käynyt säännöllisesti lukemassa uusia postauksia ja matkan jälkeen on moneen kertaan pitänyt kommentoidakin, kiittää vinkeistä ja hehkuttaa kuinka kauniissa kaupungissa saatkaan asua. Ja nyt kun sen vihdoin tulin tekemään löysin tämän postauksen...

    Koiraihmisenä surettaa erityisesti kun Teddy ja Loca joutuivat eroon toisistaan, toivottavasti kuitenkin vielä pääsevät saman katon alle, kuten tietysti myös sinä ja Hakan, oli maa sitten Unkari, Suomi tai Turkki, tai mikä tahansa. Toivottavasti myös jatkat kirjoittamista, ainakin silloin tällöin kuulumisia laittaisit. Toivon matkallesi myötätuulta, kyllä asioilla kuitenkin on tapana järjestyä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla että oot löytänyt Budapest-vinkkejä täältä ja muutenkin pysynyt mukana :)

      Olin aluksi suunnilleen surullisempi Teddyn ja Locan puolesta kuin omastani (no ei ehkä ihan), mutta nyt ollaan Teddyn kanssa oltu kahdestaan täällä 3 päivää eikä se oikein vaikuta olevan milläänsäkään siitä ettei Loca (ja Hakan) ole täällä... :D Ainoastaan kun tullaan lenkiltä kotiin se selkeästi ihmettelee että missä kaikki muut ovat, mutta muuten käyttäytyy ihan normaalisti. Locakin on tutussa paikassa siellä Turkissa ja kaikki Hakanin perheenjäsenet suunnilleen jumaloivat Locaa, joten eiköhän sekin pärjää. Turkissa ei ilmeisesti hirveästi pidetä koiria lemmikkeinä, joten Locan koirakontaktit saattavat jäädä aika vähiin verrattuna Budapestin elämään. Yritin vihjata Hakanille että ottaisi vielä yhden koiranpennun Locan uudeksi parhaaksi ystäväksi, mutta ei se oikein innostunut ajatuksesta, jännä.. Kivempaa niillä varmasti olisi olla samassa paikassa ja ehkä toivottavasti tulevaisuudessa se vielä tapahtuu, mutta ihan hyvin ne näinkin näyttävät voivan, onneksi.

      Uskon itsekin siihen että elämä kantaa, ja varmaan joskus kuukauden kuluttua asiat näyttävät jo paljon selkeämmiltä.

      Poista
  8. Voi ei :( Tykkäsin tätä niin lukea. Harmi että kävi näin, mutta asioilla on tosiaan tapana järjestyä, ainakin itse olen huomannut, vaikka kaikesta aina niin stressaan ja ahdistun jo etukäteen...

    Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ja olen tälläisenä ikuisuus-murehtijana huomannut juurikin saman :D eiköhän se tästä..

      Poista
  9. Olen seuraillut blogiasi melkein vuoden, mutta ikinä en ole kommentoinut. Nyt tahdon toivottaa tosi paljon tsemppiä ja jaksamista! :)

    VastaaPoista
  10. Voi ei. Ikävää että tuo tapahtui niin äkkiä. Olisi tietysti mahtavaa jos vielä jatkaisit kirjoittamista, juttujasi on niin kiva lukea. :) Ehkä voisit purkaa esimerkiksi tuntojasi kaukosuhteesta, jos sellainen on edessä, (itsekin kun sellaisessa elämäntilanteessa nyt olen) mutta ymmärrän kyllä jos ei bloggaaminen juuri nyt ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Mutta voimia sinulle, Hakanille sekä koirille! Toivottavasti kaikki järjestyy jotenkin!

    VastaaPoista
  11. Joo enköhän ainakin toistaiseksi jatka kirjoittamista, kun sitä ilmeisesti toivotaan :) Kiitos paljon!

    VastaaPoista
  12. :( Voi harmi, yrita jaksaa, toivottavasti jaksat viela kirjoitella ja kaikkea hyvaa koko pesueelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Petra, kyllä täältä vielä noustaan :)

      Poista